Malttia tämä vaatii, hitaasti kehittyminen ja uuden oppiminen. Haluaisin niiiiiin olla hetivalmis ja osata jo kaiken. Varsinkin, kun kanssatreenaajien heiluminen näyttää niin sulokkaalta ja helpolta kuin hengitys.

Olen joutunut ottamaan ison lusikan kauniiseen käteen ja lappamaan nöyryyden katkeraa kalkkia. Ja ainakin Jukka tietää, ettei nöyryys kuulu meidän maakuntaluonteemme moniaisiin hyviin puoliin. On todella vaikeaa hyväksyä, etten vaan kertakaikkiaan osaa tehdä näitä saamarin liikkeitä oikein!

Jotain on kuitenkin tapahtunut. En vieläkään vedä yhtäkään leukaa eikä punnerrusten määrä ole juurikaan kasvanut. Mutta tässä yhtenä päivänä huomasin, että kahvakuulat tuntuivat tutulta. Siltä, että ne lepäävät mukavasti näpeissä ja että jossain vaiheessa saattavat sallia kikkailuakin. (Tosin viime viikolla kuula lipsahti käsistä kaksi kertaa kesken heilautuksen. Sain aikaan miehekkään metelin, kun boltsi kalahteli kuntosalikoneita vasten. Henkilövahingoilta vältyttiin.

Näin alkutaipaleella on ilo otettava irti pienistä onnistumisista. On sairaan siistiä huomata ihan arkisissa toimissa, että näppivoimat ovat kasvaneet, tasapaino on hitusen parantunut, joka-aamuinen kipuaminen viidenteen kerrokseen töihin ei enää niin hengästytä. Jaksan pysyä pidempään punnerrusasennossa käsieni varassa, joidenkin liikkeiden radat alkavat löytyä kehosta. Ja ennen kaikkea silloin tällöin voi kokea pienen välähdyksen siitä, miltä tuntuu, kun kroppa alkaa vähitellen toimia kokonaisuutena. Ja uni maistuu niin paljon paremmin ja paremmalta!

Mittasin eilen sykemittarilla kahvakuulatreeniäni. Heilautuksissa sain helposti sykkeen ajoittain reippaan hölkän tasolle. Ja kaupan päälle napakan lihaskuntotreenin. Ja vaikka tekniikan parantuessa rasitus hiukan helpottuu, on vielä monta suurempaa kuulaa, joihin tarttumalla saa sykkeet kattoon. Todellinen two-in-one –ratkaisu.

Niin ja kuulatreeni lisää myös elämän ekologisuutta ja taloudellisuutta: kalliita kasvojen kuorinta-aineita ei enää tarvitse ostaa ollenkaan. Senkun hinkkaa kahvojen karhentamilla kämmenillä naamaansa ja voilá – 78 % kirkkaampi iho!

Nyt se alkaa. Olen päättänyt oppia punnertamaan ja vetämään leukoja.

Vuoden verran treenini on ollut treenailua: välillä intensiteetti on ollut ihan kohdillaan, mutta useimmiten olen tehnyt, mitä huvittaa keskittymättä kunnolla ja miettimättä, mitä harjoitukselta haen. Olen perustellut tämän huitelun sillä, että työni on niin kuormittavaa ja vie niin paljon aikaa, etten halua asettaa itselleni vapaa-ajalla liian tiukkoja raameja ja vaatimuksia.

Uskon vakaasti siihen, että ihminen voi tehdä melkein mitä tahansa, jos riittävästi haluaa. Jos on valmis suuntaamaan energiansa ja intohimonsa johonkin, mikään mahti maailmassa ei voi estää tavoitteeseen pääsyä.

Näin saarnaan muille, mutta omassa elämässäni olen ollut huono asettamaan päämääriä – en oikein vielä edes tiedä, mikä minusta tulee isona.

Yksi syy tähän on varmasti se, että olen kiinnostunut vähän kaikesta. En ole keksinyt sitä ikiomaa alaani. Vähän kaikkea on niin hauska tehdä!

Mutta enimmäkseen taitaa olla kyse epäonnistumisen pelosta. En uskalla sitoutua mihinkään tiettyyn päämäärään, koska pelkään etten saavuta sitä. Ja niinkuin usein on laita, kun joku pelottaa: sen loikan jättää ottamatta.

Nyt ajattelin kuitenkin ottaa, jos en ihan loikkaa, mutta askelen kumminkin ja opetella sitoutumista – punnertamisen ja leuanvedon opetteluun. Tällä hetkellä jaksan punnertaa neljä kertaa puhtaasti (no, ainakin puhtaahkosti). Leukojenvedossa olen edennyt siihen vaiheeseen, että jaksan jo roikkua muutaman sekunnin pötkönä näppieni varassa. Alustahan sitä on aloitettava!